Kapteeni Pyyhekoukku

Lähipiirilläni on tapana esittää minua kohtaan sellaisia syytöksiä, että mukamas olisin hirveä vatuloija, aina myöhässä ja aloitekyvytön. En ymmärrä lainkaan mistä he puhuvat. Eihän tämänkään postauksen kirjoittamisen aloittamiseen ole mennyt kuin vasta about 4kk. Vasta!

Tosiaan juhannuksen aikoihin omassa elämässä tapahtui sellainen käänne, että oli aika tehdä osoitemuutos. Muuttamiseenhan liittyy aina kaiken stressin ja pakkaamisen lisäksi myös hillitön sisustuskuume. Ihan ymmärrettävää, kun saa paniikkikohtauksia vanhankin tavaran aina yllättävän suuresta määrästä, että juuri silloin tulee fiilis "MINÄ TAHDON LISÄÄ TÄTÄ. LISÄÄ KYNTTILÄKIPPOJA, SÖPÖJÄ RASIOITA, VERHOJA, IHAN SAMA MITÄ!" Tai, no, ehkä tämäkin on yksi niin kutsuttu "naisten vaiva".

En voi siis väittää, etteikö itsellenikin olisi minkäänlaista pesänrakennusviettiä iskenyt muuton yhteydessä. Jostain syystä olen jo vuosia sitten ottanut sydämenasiakseni persoonalliset pyyhekoukut. En tiedä mikä siinä on, mutta olen aina jotenkin vieroksunut perus "kädet, kasvot, vieraat, omaväki" -settejä. Ilokseni olen huomannut nykyisin olevan paljon tarjontaa erilaisilla "pylly" -koukuilla. Hehe. Pylly. En kuitenkaan itse ole näitä kotiini kantanut, sillä en ole aivan varma ymmärtäisivätkö kaikki vieraani etten ole kyseenomaiseen pyyhkeeseen oikeasti pyllyä pyyhkinyt. Nuorempana oli myös suuri haave, että joskus minulla olisi pyyhekoukut, joissa lukisi "homot, snobit, lutkat, Vesa". Tämäkin oli siis jonkun hyvin harhaisen kahvihetken päätelmä liian väsyneenä kaveriporukan kesken. Edelleenkin tuo veisi ehdottamasti voiton kaikista koukuista, mutta harmikseni ei kuitenkaan tuollaista ole vielä tullut väsättyä, eikä sille tällä hetkeellä olisi tilaakaan. Sillä saisi ainakin keskustelua aikaiseksi ja jokainen saisi tietysti itse päättää minkä kohdan kokee eniten omakseen!

Jotain uutta ja vähän erilaisempaa kuitenkin sain kyhättyä ja kyseisten pyyhkeidenkin käyttötarkoitus pitäisi ainakin suurimmalle yleisölle aueta. Materiaaleina on käytetty puisia sisustuskirjaimia (mihin näitä oikeasti kuuluisi käyttää?), pari kylppäriosastolta löytynyttä tarrakiinnityksellä olevaa koukkua, maali- ja permanenttitussi sekä kiinnitykseen suurinta omaa rakkauden kohdetta: No More Nails -superhyperkakspuolestateippiä!

 Nassu ja handut 

Ideahan tässä on mitä mainioin, vaikka itse sanonkin. Toteutuskin kohtuu onnistunut, helppo tehdä itse ja kiinnityskään ei ollut vaikeaa. Ainut missä olisi toivomisen varaa on oma vähän turhan karu käsiala. Mutta sille asialle tuskin tässä iässä enää mitään mahtaa. Mutta eipä ole samanlaisia vielä vastaan tepastellut!

Vaaleanpunainen risti

Long time no see fellows! Tässä kohtaa voisin varmasti listata miljoonittain hyviä tekosyitä miksi en ole tänne mitään pitkään aikaan kirjoittanut, mutta lopulta ne kaikki varmastikin osoittautuisivat vain valheiksi. En ole kirjoittanut, koska en ole kirjoittanut. Sääli.

Kuulun tähän surulliseen ihmisryhmään, jolta ei löydy sammutuspeitettä, tiskiainetabletit eivät ole poissa lasten ulottuvilta enkä omista siis myöskään lääkekaappia. Lääkekaapin asiaa on ajanut semi-pieni peltirasia, minne on mahdolliset laastarit ja särkylääkkeet voinut tunkea kuljeksimasta keittiön pöydältä. Kuitenkin vuosien saatossa sisäinen hoitsuni on nostanut päätään siihen malliin, että kaiken maailman ensiapusettejä on kertynyt niin, etteivät ne siihen peltipurkkiin enää mahtuneet ilman väkivaltaa ja ajatusta "Toivottavasti toi kansi ei nyt vaan räjähdä auki.." ja "Toivottavsti kukaan ei vaan edes käännä katsettaan tuohon boksiin. Tai herranjumala jos joku menee ja koskee siihen!" Tilan loppuessa laiskan ihmisen ratkaisu: otetaan käyttöön myös toinen purkki. Jonka myös voi tunkea tavaraa täyteen. Joka ei myöskään kestä edes katseita. Jotka molemmat varmasti leviävät käsiin kun sieltä jotain sattuisi tarvitsemaan.

Kun lopulta kyllästyin siihen, että joutuu koko aika pidättämään hengitystään purkkien vieressä, ymmärsin että saatan tarvita lääkekaapin. Surullista kyllä, lääkekaapit maksavat liikaa, ovat liian pieniä (tätä hoitsuroinaa on paljon) ja surullisen usein myös liian epäesteettisiä omaan silmään. Ei sillä, että tuleeko onnettomuuden sattuessa ensimmäisenä mieleen "Onpa ruma kaappi" tai että "Kylläpäs onkin mauton sammutuspeite", mutta Miran kodissa Miran tavalla.

Tämänkin sisustusahdingon onneksi pelasti jälleen päiväkahvitreffit rakkaan ystäväni kanssa, Ikean. Tähän askarteluun lähti tuolta tavarataivaasta mukaan vain yksi valkoinen Kallaxiin sopiva laatikko. Ja valkoinen laatikko kaipasi vain kylkeensä enää punaisen ristin niin tadaa, lääkeboksi on valmis!

Tietystikään en omistanut mitään mistä sitä punaista ristiä siihen olisin sitten väsännyt, eihän elämän sovi nyt liian helppoa olla. Onnekseni löysin ylimääräisen vaaleanpunaisen tyynyliinan kaapistani ja palan pahvia (koska kaikki ryönä ja roinahan pitää säästää pahan päivän varalle). Pahvista leikkasin ristin (ja ihan viivottimella mittasin että varmasti tulee symmetrinen!) ja liinasta leikkasin samanlaisen, mutta jätin sentin saumavaran joka sivulle. Pahvin päällystin kankaalla niin, että reunat kiinnitin nurjalle puolelle muutamalla palalla jesaria (roudarin teippi, Jeesus-teippi, mikä viralliselta nimeltä nyt ikinä onkaan) ja valmiin ristin liimasin laatikon kylkeen kuumaliimalla. Tai, no, aluksi yritin Erikeeperillä liimata, mutta tämä kyseinen liima oli ottanut niin erikoisen olomuodon, että päätin jättää sen käyttämättä. Enpä olisi arvannut, että Erikeeper voi alkaa muistuttamaan hajultaan jotain virtsan, asetoonin ja ektoplasman (kuka muka ei tietäisi miltä ektoplasma haisee) sekoitusta ja näyttämään läpinäkyvältä muovailuvahalta.

Eniveis, vaikeuksien kautta voittoon ja lopputuloksena söpö ja käytännöllinen lääkeboksi, josta varmasti vieraatkin ymmärtävät sidetarpeita tarvittaessa etsiä. Mutta pointtina lähinnä se, että se on söpö. Ja edullinen. Mutta ennen kaikkea söpö.

Leggingsit eivät ole housut

Tässä jonkin aikaa sitten kävin erään ystäväni luona kahvilla pitkästä aikaa. Jostain syystä meille on muodostunut sellainen tapa, että kun yhdessä päädytään kahvittelemaan, aletaan siinä samalla kollaamaan vaatekaappejamme ja esittelemään viimeisimpiä vaatelöytöjä. Kaikkihan kuitenkin tietävät, että naisten tapa shoppailla on se, että jossain kohtaa tulee "MUN ON PAKKO SAADA TOI" -fiilis ja hetken kuluttua saakin huomata että A) "Enhän minä tätä ikinä tule käyttämään" tai B) "Tää kyllä näytti sen mallin päällä paljon kivemmalta".

Onneksi aina voi laittaa pahan kiertämään ja alkaa manipuloimaan ystäviä "Osta osta osta pois, ei maksa paljoa". Itse lähes joka kerta tähän paholaisen kuiskutteluun lankeankin. Nämä löydöt tosin ovat onneksi mallia "Löysin kirpparilta/eBaysta, mieti kuinka halpa!" kun taas monella muulla brassailun aiheena on merkki ja tyyris hinta. Koska olemme tämmöisiä halppistelijoita, liittyy tähän aiheeseen kaikennäkönen tuunaaminen ja tein-itse-ja-säästin-päivittely. Tästä kahvipöytäkeskustelusta tuli poikkeuksellisen mielenkiintoinen, kun kuulin että jotkut hullut maailmalla olivat tehneet leggingseistä paitoja.

Ensimmäisenä tunsin kuinka pupillini muuttuivat kysymysmerkeiksi ja mieleni valtasi suuri epäilys ja olo, että nyt taidetaan tätä tyttöä vähän huijata. Kotona kuitenkin päätin järkätä treffit ja ilmoittelin jälleen itsestäni rakkaalle ystävälleni Googlelle. Sieltähän ne ohjeet löytyivätkin kuinka pystyy vuosia vanhat trikookalsarit vielä elvyttämään. Näin jälkeen päin ajateltuna ohjeet olivat kyllä niin naurettavan helpot, että sai tuntea olonsa kyllä typeräksi opetusvideon katsomisen jälkeen.

Leggingseistä saa siis paidan, kun leikkaa haaroihin V:n muotoisen aukon vyötäröä kohti. Eli vähän kuin jatkaisi lahkeiden linjaa syvemmäksi. Pienenä vinkkinä voin sanoa, ettei pääntietä tarvitse leikata kovinkaan suureksi, sillä jos leikkaa liian syvän V:n, on vaarana ettei hihat pysy harteilla. Ehkä 5cm syvyisellä aukolla kannattanee aloittaa ja sovittaa välillä. Nämä paidathan jäävät tietysti aika napamallisiksi, koska, no, vyötärölle astihan leggingsit alhaaltakin päin vain ylttävät. Tästä ensimmäisestä paidasta on hihoja lyhennetty, mutta toisessa oli käytössä capri-leggingsit niin ei ollut tarvetta. Hihan pituuskinhan on ihan käyttäjästä kiinni.

Paidan helma on päättyy juurikin
hameen kauluksen kohille.
Sai kuitenkin helman pysymään aloillaan hameen alla,
kiitos vyötärön kuminauhan. 

Selkäkin tulee myös syvään uurretuksi.
(Identtinen etupuolen kanssa) 

Tämä on ns. sukkahousukankaasta.
Hieman näkyy läpi, mutta ei häiritsevästi.
Lahkeissa oli myös nepparit koristeena,
mutta paitaversiossa tulevat allin puolelle,
joten hihaa täytyy vetää hieman kieroon
että saa koristeet esille.

Opetusvideossa muistettiin myös mainita, että jos haluaa sukkahousuista tehdä paidan, täytyy muistaa leikata sukkaosa irti. Yrittäkäähän ihmiset muistaa tämä niin ei tunnu niin hankalalta sitten se kynsien lakkaaminen.

Av, yv, hv

Kirpparit ovat yksiä maailman hienoimpia keksintöjä, ihmiset vaihtavat käytettyjä tavaroita pieniä rahasummia vastaan, win - win. Vielä loistavampaa oli se aika, kun kirppikset siirtyivät nettiin omille myyntisivuilleen ja ihmiset pystyivät sitten ostamaan tavaraa mistä päin tahansa ilman erillistä lehti-ilmoitusta. Ja tämäkin saatiin vietyä vielä aivan uudelle levelille muutama vuosi sitten, kun Facebookin vallankumous alkoi ja suomalaisetkin keksivät siirtää tavaransa ehkä siihen kaikista yleisimpään someen. Sääli vain, että tämäkin kuherruskuukausi ajautui päätökseen ja Facebook-kirpparienkin oli kohdattava karu arki. Kun itseriittoiset ihmiset olivat tarpeeksi rellestäneet ja huijanneet hyväuskoisia somen myyntisivuilla, saivat kotiäidit tarpeekseen ja kirjoittivat Pyhät sääntökirjat kirppiksille - ja tietysti jokaiseen erilaisen.

Itsestäänselvyyshän kuitenkin toki on, ettei mikään homma pyöri ilman sääntöjä, pitäähän nyt joku roti olla. Kun perusroti alkoikin puuduttamaan, alettiin luomaan lisää sääntöjä. Sääntöjä, jotka kieltää upitukset, hupivarailun, turhan kommentoinnin ja usean myynti-ilmoituksen jättämisen samana päivänä. Näillekin säädöksille saattaa toki olla syynsä, mutta tämmöistä satunnaista kirppis-vierailijaa alkaa tietysti sieppaamaan oman sometukseni rajoittaminen uhkailemalla sillä pahimmalla asialla mitä kukaan nettikirppisihminen voi kuvitella - ryhmästä poistamisella. Kun nämä vallasta juopuneet yypeet olivat aikansa tyrannisoineet alamaisiaan, alkoi väkisinkin porukka katkeroitumaan. Tämä ilmenee tylyillä kommenteilla ja muiden vasikoimisella sääntörikkomuksista YP:lle (En oikeasti tee niitä tahallani!). Jos kuitenkin kaupat meinasivat syntyä, mutta mahdollinen ostaja ei otakaan varaamaansa tuotetta, on myyjällä oikeus suuttua ja mustamaalata tätä "hupivarailijaa".

Kaikista ikävyyksistä huolimatta, löysin aivan ihanan vanhan pöytävalaisimen Sisustajan kirppikseltä ja myyjän kanssa asiointi sujui täysin moitteettomasti. Yhdessä pohdimme mahdollisia postikuluja ja postitusaikoja ja keskustelu eteni hyvässä hengessä. En voi kuin kiitellä kovasti tätä myyjää, sillä sosiaalinen media tuppaa syömään sosiaaliset taidot ja on onni kun sellaiset vielä joltain löytyy. Ikävä kyllä lamppu sai hieman osumaa kuljetuksessa, itsepähän tahdoin halvimman mahdollisen postituksen. Loppu hyvin, kaikki hyvin, sillä tästäkin ahdingosta selvittiin kynsilakalla.

Kynsilakalla sivelty repeymän sisäpuolelta,
jottei lähtisi purkumaan enempää.
Tästä ei sinänsä haittaa ole,
sillä repeymä käännetty seinää vasten. 

Tätä  voisi omasta mielestäni kyllä kutsua löydöksi, sillä lampulla ei ollut hintaa kuin 10e ja postikuluja kertyi 9-10e. Lampun jalka on aika varmasti jotain kivimateriaalia, vaikkei ihan marmoria olisikaan (pala lohennut, eikä lasisäröjä näy). Lisäksi lamppu on todella iso, ei siis olisi puhettakaan että yöpöydälleni mahtuisi. Tällä parilla kympillä ei vastaavaa lamppua löytäisi uutena mistään - ei edes Ikeasta.

PS. Älkääkä kirppisihmiset kovasti loukkaantuko tämän postauksen alustuksesta, stereotypiathan ovat loppupeleissä hauskimpia asioita mitä on. Kuulun itsekin lukemattomiin FB-kirppareihin ja olen asioinut niissä niin myyjänä kuin ostajanakin. Olkaa vain kaikki nätisti ja ystävällisiä toisillenne niin hyvä tulee ja yp kiittää!

Ei niin korutonta

En tiedä, mutta voisin veikata, että lähes jokainen nainen havahtuu jossain vaiheessa elämäänsä ajatukseen "Mulla on niin paljon hiluhiluja ja helyjä, etten enää tiedä mihin nämä kaikki voisi tunkea". Tämä väite perustuu tyystin omiin kokemuksiini. Joskus kauan sitten paasasin sitä, että korut ovat turhia ja kalliita, enkä niitä tule varmastikaan käyttämään. Tämä lähes kymmenen vuoden takainen Mira varmasti järkyttyisi kun kuulisi, että näitä killuttimia on kertynyt jo siihen malliin ympäri kämppää pyörimään, ettei koruteline eikä edes parin peilin reunukset enää riitä pitämään niitä järjestyksessä.

Toissailtana päädyin pönkimään kaikkia tuunauskamojani ja roinaa mitä olen hamstrannut kaappeihini. Syy tähän pönkimiseen oli tietysti se, ettei varmastikaan tarvitsisi alkaa siivoamaan. Tällä kertaa sluibailusta oli kuitenkin jotain hyötyä, koska energiansäästölamppu syttyi pääni päälle ja pääsin sotkemaan hieman lisää.

Lopetin taulukoukkujen käytön jonkin aikaa sitten, kun löysin aiemminkin mainitsemaani 120kg kannattelevaa kaksipuoleista teippiä. Koukut olen kuitenkin säästänyt pahan päivän (ilmeisesti siivouspäivän) varalle. Nyt koukuista vaan nypittiin "naulat" pois ja maalattiin hopeisiksi kynsilakalla.

Ennen ja jälkeen - ilman lakkausta 

Roinakomerosta löytyi myös purkillinen vanhoista niittivöistä säästettyjä niittejä. Tässä kohtaa valitsin sopivan kokoiset niitit ja otin pikkupalaset superteippiä ja kiinnitin ne sillä koukkuihin.

Ja lopulta teipataan naulasysteemi peilinkarmiin!

Pääkallo on vaatekaapin ovessa 

Hyvin yksinkertaista, mutta siltikin aika näyttävää! Olen monestakin syystä iloinen tästä ideasta, mutta eniten kuitenkin siksi, että sain todistettua itselleni ettei sitä ryönää ja roinaa ihan turhan takia tule kaappeihin sullottua. Toivon siis hartaasti, että lojumaan jääneet astiat ja lattialla hengailevat villakoiratkin nostattavat arvoaan omissa silmissäni viimeistään sen parin vuoden kuluttua.

Hopeareunus

Kerta "jokaisella pilvellä on hopeareunus", niin ajattelin, että täytyyhän nyt sentään yhdellä hyllyläkin olla. Tähänkin juttuun sain idean vanhalta rakkaaltani, muusaksikin kai sitä voisi kutsua, eli Ikealta. Vieläpä tältä kaikkien tuntemalta ja rakastamalta Lack-sarjalta.

Olohuoneenihan on huonekalujen osalta kuin suora kopio Ikean kuvastosta. Siltä halppisosastolta, siltä karulta ja kolkolta, joka tarvitsisi kaverikseen jotain näyttävää näyttääkseen miltään. Mukavaahan tietysti on, että edes on huonekaluja, mutta naisena etuoikeuteni on nurista tyhjänpäiväisistä asioista ja unohtaa kiitollisuus jo sitä kohtaan mitä on. 

Olen tosiaan jo hyvin, hyvin kauan ajatellut tuunaavani jotenkin kolmea Lack-hyllyä, jotka hallitsevat olohuoneeni seinää. Nämä hyllythän ovat jo itsessään oikeasti suoranaisia taideteoksia hintansa, kiinnityksensä ja yksinkertaisuutensa tähden. Simppelit asiat ovat kauniita, mutta kun niitä yksinkertaisia ja suoraviivaisia asioita alkaa olemaan huoneessa yhtä paljon kuin Jämsässä mopoautoja ( =aivan liikaa), alkaa sitä vain kovasti kaipaamaan jotain koristeellisempaa. 

Aikanaan päätin, että jonain päivänä päällystän pitsinauhalla noiden hyllyjen reunat, mutta tätä päivää odottellaan vieläkin. Aiemmin tänä talvena satuin löytämään Löytötexistä rullan niittinauhaa ajatellen "MITÄ TÄMÄ ON JA MIKSI EN OLE NÄHNYT TÄTÄ AIEMMIN?! Ei mitään tietoa mitä tällä teen, mutta pakko saada tämä NYT!" Hyvän tovinhan se rulla pyörikin romulaatikon pohjalla odottelemassa parempaa elämää, kunnes koin ajan olevan tarpeeksi kypsä ja maailman valmis tälle suurelle esiintymiselle. 

Kun kuumaliimapistooli oli ladattu ja maalitaulu asetettu asemiin, alkoi hyvinkin paljon kärsivällisyyttä kysyvä tähtäystaisto. Teippasin nauhaa paikoilleen sitä mukaa, kun olin pursottanut liimaa niittien taakse pitääkseni nauhan suht suorassa ja jotta liima saisi kuivua rauhassa. Se kohta, mikä sitä kärsivällisyyttä alkoi koettelmaan, oli havainto siitä, ettei kuumaliima ollutkaan ehkä paras vaihtoehto tähän hommaan. Tai varmasti olisi, mikäli sen käyttö toimisi rutiinilla, eikä ympärillä pörräisi ylivilkasta kissanpentua, jonka mielestä on uskomattoman hauskoja teipit, nauhat, johdot ja polttavan kuuma sula liima. Kuumaliimapistoolin kärki ei todellakaan ole siis mikään pikkutarkoin työkalu enkä osannut lainkaan annostella liiman määrää. Seurauksena siis reaktio "OMFG MENI REUNOJEN YLI, MISSÄ ON PAPERIA?!" Panikoinnista huolimatta, yhden niitin ympärille jäi pursunnutta liimaa. Tämäkin on varmasti vain niitä asioita, minkä ainoastaan itse huomaa, mutta snadi perfektionisti sisälläni itkee verta.

Kuva laadultaan kovin huono,
mutta en vieläkään aio pahoitella sitä.

On siinä vähän timankejakin!

Tästä sohvalta lopputulosta tiiraillessa voin vain todeta, että kyllä kannatti herätä. Hylly on nyt mukavan erilainen kuin muiden ihmisten olkkareissa. Ja onhan toi blingi nyt paljon kivempi kuin joku pitsi. Ainakin nyt.

Pöytä koreaksi

Tämä on aikalailla ensimmäisiä tuuninkeja, mitä huonekalujen parissa olen ikinä tehnyt. Ajatuksen tähän sain, kun aikanaan löysin erään blogin missä kirjoitettiin erilaisista Ikea hackeista. Tuunatut tavarat ovat aina omissa silmissä näyttäneet aivan mielettömän upeilta ja tottakaihan niitä pitää itsekin päästä kokeilemaan. Nyt. Heti. Tällä sekunnilla. Eikä tietenkään puhettakaan, että materiaalien hankintaa voisi siirtää vaikka seuraavalle päivälle. Saati, että niitä ostaisi täydellä hinnalla edes seuraavana päivänä.

Tässä tapauksessa onnekseni löysin hetkeä myöhemmin vanhempieni kaappien kätköistä jonkin sorttista "kertakäyttöpöytäliinaa" (=sitä mitä myydään metritavarana ja joka syttyy tuleen, räjähtää ja kirjoittaa mielipidepalstalle heti kun edes mainitsee samassa huoneessa pyykkikoneen). Tästä pöytäliinasta ja Ikean Lack-sohvapöydästä tuli naurettavan yksinkertainen tuunaus, mutta joka on omaan silmään sitäkin miellyttävämpi. Ja koska tässä kohtaa pitäisi olla joku typerä koukku, mikä tekee tästä "maallikoille" ylivoimaisen vaikean ("Asennukseen tarvitaan vain ydinjätettä ja enkelten kyyneleitä") mikä lähes jokaisesta tuunausoppaasta löytyy, en tyylilleni uskollisena sellaista todellakaan tähänkään hakkerointiin tehnyt. Liina on meinaan pingotettu pöydän päälle niin, että se on pöydän kannen alta kiinni sadallakolmellakymmenelläviidellätuhannella maalarinteipin palalla kiinni. Tietystihän tämän olisi voinut hoitaa vaikka nitojallakin, mutta ei osunut käden ulottuville. Ja kaikille epäluulisille tiedoksi; teipit ovat pysyneet paikoillaan nyt jo vuoden päivät.

Suosittelen kaikille. Tuo mukavan piristyksen muuten niin simppeliin huonekaluun. Ja koska tosiaan ei ole maalattu/liimattu, niin mikäänhän ei estä vaihtamasta tätä yksityiskohtaa niin usein kuin huvittaa!