Jouluksi risuja

Suosittelen ulkoilua kaikille. Menkää ja ihmetelkää. Kukaan tuskin yllättyy siitä kun kerrotaan, että raitisilma tekee hyvää, mutta totta se on. Itse tosin olen aina yrittänyt keksiä jonkun tekosyyn, ettei tarvitsisi vaatteita vaihtaa ja laittaa nokkaa pihalle, mutta pari viikkoa kun sitä pakkopullana harrasti pari kertaa viikossa, niin muuttui se tämänkin jäärän käsitys.

Tuossa muutama tovi sitten jälleen lähdinkin metsää ihmettelemään. Aion mennä jatkossakin. Ihan lapsuus tuli mieleen. Mutta oli minulla ihan syykin sinne metsään mennä. Aioin nimittäin kerätä itselleni puunoksia, jotka maalaisin ja pistäisin maljakkoon. Kämppäni on pullollaan kaiken maailman (teko)kukkia, jotka eivät ihan tähän sesonkiin passaa, joten pakkohan kynttilämeren keskelle oli hommata jotain muutakin somistetta. Tarkoituksenani oli kerätä koivunoksia, mutta koska se luonto on ihana ja kaunis, niin keräsin matkaani kaikki mahdolliset talventörröttäjät mitä keksin. Pieni mattopuukko toimi vallan mainiona teräaseena risujen metsästykseen.

 Virvon varvon 

Päästyäni takaisin lämpimään sateen paiskaamasta suomalaisesta marraskuisesta metiköstä, laitoin uunin päälle. Olin internetin ihmeellisessä maailmassa yrittänyt tutustua aiheeseen "risujen kuivattaminen", mutta mitään järkevää vastausta en tähän löytänyt. Jotkut viisaat ehdottivat 70°C parille tunnille ja toiset taas 200°C ja 10min. Itse tein omalla pettämättömällä logiikallani ratkaisun, että pistin pellille niin monta risua kuin pystyi (omasta mielestä) paloturvallisesti laittamaan ja 100°C 30min. Tuo aika ei kuitenkaan riittänyt sitten mitenkään päin. Käytin silti kaikki keräämäni vihta-ainekset uunissa tuon verran kuivumisen alkuboostiksi, mutta lopulta annoin kaikkien törröttäjien olla pystyssä muoviämpärissä viikon. Ainakin kuivuivat.

Oksien kuivuttua oli aika laittaa väriä pintaan. Levitin maalattavat oksat rinnakkain sanomalehtien päälle ja kaivoin esiin vuosi tai kaksi sitten ostamani askarteluun tarkoitetun spray-maalin. Sävy oli hieno, eikä kuivumiseenkaan pitäisi kauaa mennä. Ainut huono puoli tässä maalissa oli, että pakkauskoko oli ihan paska.  Yhteen kerrokseen riitti ja jo sitten maali oli finito.

 Huonolaatuisin kuva mitä miesmuistiin olen ottanut. 
 Mutta ehkäpä tästä pointti selviää.
 Ja maalauspaikka oli pimeä.
 Seliseli 

 En suosittele kenellekään. 

Tässä kohtaa ei auttanut kuin käydä kollaamassa rakkaan isäni autotallin maalihyllyt siinä toivossa, että sieltä joku jämäpullo löytyisi. Ja niin löytyikin. Ja ilmeisen stydiä maalia pitäisi tämän olla verraten askarteluamaaliin, sillä huomasin, että tätä maalia on käytetty auton osien maalaamiseen. Johan saavatkin risut kyytiä. Samalla pengontareissullani löysin myös kirkasta lakkaa. Tuumasin että hitto vie, oksathan ovat ihan näyttäviä omassa värissäänkin, niin miksi ne kaikki hopeiseksi maalaisin. Lakkakin loppui kyllä ihan liian aikasin maalaustarpeeseeni nähden, mutta näin muutaman viikon kuluttua ja risujani seuranneena voin kertoa, että ihan hyvin pysyvät kasassa ilman lakkaakin.

 Ei mitään tietoa ovatko nämä kolinapullot
 edes tältä vuosituhannelta. 

Haluaisin hirveästi tähän vielä listata, että mitä kaikkia risusia sitä tuli otettua tuolta metsästä mukaan, mutta valitettavasti kaikkia niistä en tunnistanut. Koivu ja leppä ainakin edustivat ihan puupuolta ja muista törröttäjistä tunnistin horsman ja koiranputken. Ja kuivumisesta ja kuljettamisesta huolimatta nuo hentosimmatkin ovat kyllä pysyneet varisematta kasassa! Sen verran varman päälle pelasin kuitenkin, että nuo hentoisimmat maalasin varuiksi kaikki ja maalitta jätin paksummat puunoksat.

Että menkää ja kerätkää, älkää polttako uunissa ja laittakaa esille!

Ihanaa joulunodotusta kaikille ja olkaahan nätisti.

Ihan sillä, että ne risut pysyvät vain siellä maljakossa eikä pukinkontissa.

 Tuo kukkamainen kaveri on kesäisin
vaaleanpunainen kukiltaan ja varsi vihreä.
Kasvaa pientareilla ainakin maalla.
Muuta en siitä sitten osaakaan kertoa. 

 Lepän kävyt ovat niin suloisen pieniä,
 että pakkohan niitäkin oli metsästää!

 Yksi risukassa sai kaverikseen ledit 

Mitäs tilkun jälkeen?

Se tunne, kun pitkän uurastuksen jälkeen elämä näyttää vihreää valoa ja huomaat, että perkele I DID IT ja olo on kuin olympiavoittajalla. Ja ai että voittajan on helppo hymyillä. Tai no ei ehkä voittajan, mutta maaliinpääsijän. Tai oikeastaan ei maaliinpääsijänkään vaan sen, joka saa palkinnon siitä hyvästä, että edes osallistui.

Tästä tämän projektin starttauksesta on meinaan valehtelematta aikaa pari vuotta. Kadehdin ihan hirveästi ihmisiä, jotka ovat hyviä käsitöissä, varsinkin kutomisessa (vai onko se oikeasti neulomista?) ja virkkaamisessa. Juuri näitä ihmisiä, jotka huomaavat että kappas, illat ovat pimenneet, joten teenpä tässä joutessani sata paria villasukkia, kolmetuhatta tumppua ja muutamat matot. Kateus näitä ihmisiä kohtaan on niin suuri, että yritän joka syksy ja talvi päästä tähän Martta-sielujen sisarkuntaan mukaan. Aina iltojen pimetessä kaivan kutimet esille ja aloitan väsäämään milloin mitäkin, mutta koskaan ei niistä valmiita ehdi tulemaan ennen hermojen ja mielenkiinnon menetystä.

Mutta sitten keksin aloittaa projektin, johon voisi keskittyminen riittää. (Niinkin hyvin näemmä, että tähän meni vain usemapi vuosi aikaa.) Aloin siis kutomaan tilkkuja. Ihan pelkkää oikeinneulosta edestakaisin. Simppeleitä erivärisiä tilkkuja jämälangoista ja päätin niistä tehdä tilkkutorkkupeiton. Kun olin pienen kasan tilkkusia saanut väsättyä, aloin mallailemaan, että kuinkahan paljon näitä tarvittaisiin mukavan kokoiseen peittoon. Ja se määrä oli aivan jumalattomasti. No sittenhän keksin, että jätän jokatoisen tilkun paikan tyhjäksi. Mutta hetken päästä valkeni, että about 5x5cm tilkuilla sellaisesta peitosta ei kovin kaunista tai ainakaan pitkäikäistä tulisi. Tunnen itseni sen verran hyvin, että heti ensimmäisellä käyttökerralla olisin aivan varmasti yrittänyt tunkea vahingossa jalkaa jostain reiästä läpi ja siinä olisi sitten se peitto ollut.

Tänä syksynä tapojeni mukaisesti kaivoin tilkkukasan esille ja päätin, että nyt tänä vuonna tästä tulee valmista. Raahasin lankojani ja puikkojani ja valmiita tilkkujakin mukanani paikasta toiseen, että varmasti sopivan hetken tullen voin kaivaa vermeet esille ja alkaa loihtimaan suomalaista käsityötä. Kannettuani useamman viikon kapsäkkiäni ja kutoessani jokaisessa mahdollisessa välissä, oivalsin että tässäkään hommassa ei se työ tekemällä vaan lopu. Tilkkupeitostani olisi korkeintaan kynnysmatoksi. Ja sen verran päättäväisyyttä itsestäni löytyi, etten aikonut jättää peittoa kynnysmatoksi vaan uhrauduin itse jäämään oman kärsimättömyyteni kuraisten kenkien pyyhintäalustaksi. Se on hätä, ja malttamattomuus, kun keinot keksii. Joten luovasti päätin tehdä näistä tilkuista peiton sijasta tyynyn.

Näin jälkikäteen ajateltuna, koko homma oli vähän turhan suuri koevedos tilkkuilu-uraani ajatellen. Tilkkujen yhdistämiseen fiksuna tyttönä käytin tilkkujen kulmiin jääneitä häntiä, mutta koska eiväthän nuo hännät piisaisi jokaiselle neljälle sivulle, aloin yhdistelemään palasia tässä järjettömässä palapelissä milloin milläkin langalla. Useimmiten liian paksulla. Ja mustalla. Enhän minä tässä vaiheessa ajatellut sen haittaavan, halusinhan kuitenkin tehdä siistit saumat sitten jälkikäteen. Ja mitä näihin raakilesaumauksiin tulee, olisi saattanut olla viisasta pitää silmällä mille puolelle sauma oikein tulisi esille, koska nyt sain työhöni vain kaksi nurjaa puolta.

Oikeita saumoja tehdessä aiheutti oma kovapäisyyteni vähän turhan paljon hallaa. "Minä itse", "En mä apua tarvi" ja "En todellakaan Googlaa" kostautuivat karvaasti mikäli v*tutuskäyriin on uskominen. Mielessäni oli selkeä visio, että tilkkujen saumat teen valkoisella villalangalla. Mutta ei vaan sitten niin mitään hajua että miten. Tilkkurättini sai kokea kunnon tamppauksen erilaisia saumausmenetelmiä kokeillessa, mutta jokainen niistä oli edellistä ruokottomamman näköinen. Ajattelin jo jättäväni koko saumaushomman tekemättä ja selittäisin kaikille tutuille tyynyn surkuhupaisan ulkomuodon sillä, että olisin tuon tyynyn pirulaisen tehnyt lapsena.

Mutta luojalle kiitos mummoista ja heidän käsityöskilleistään! Eräänä kauniina lauantaisena aamuna satuin olemaan töissä, palvelutalossa, ja spottasin eräällä muorilla kudotun tilkkupeiton. Pääsin ihan ajatuksen kanssa sitä syynäämään ja huomasin, että mitkä kaikki mahdolliset virheet itse olin tehnyt. Mutta tärkeimpänä huomiona, ymmärsin nyt kuinka saumat kuuluisi tehdä. Ja sehän oli idioottimaisen helppoa. Tavallisia kiinteitä silmukoita vain peiton läpi. Oikein ärsytti tämä yksinkertaisuus.

 Toivon sanan "kiinteä silmukka" olevan oikea,
 ei tuo virkkuusanasto ole oikein hallussa. 

Loppu hyvin ja melkein kaikki hyvin! Paksut mustat harsimiseni näkyvät paikoittain päällyssaumoista huolimatta, eivätkä tilkut oikeastaan edes olleetkaan kaikki saman kokoisia ja saumat ovat paikoittain kireämmät kuin toisaalla. Miedolla lämmöllä kun silitti, sai vähän edes armoa. Siltikään minä en tästä lannistu! Tyyny on edelleen lapsentekeleen näköinen, mutta hitto vie ihan itse tekemä! Aivan alusta loppuun! Ilman neuvoja! Ja aivan kohtuuttoman kauan. Mitähän sitä nyt pitää sitten alkaa talvisin tekemään?

 No tilkkuaks tässä 

Pilli Tuunari

Nyt pitää laittaa omakehu haisemaan oikein kunnolla:
olen minä vaan niin vallan viisas, nokkela ja kätevä tyttö ihan vaikka itse sanonkin. Ja kerrankin oli paikalla eräs ystävänikin tätä tilannetta todistamassa ja ilokseni hänkin oli aivan samaa mieltä.

Nuorena aikuisena kotoa harvemmin löytyy taloustarvikkeita, mille on tarvetta vain hyvin harvakseltaan. Tai vaihtoehtoisesti niiden ostaminen tapahtuu niin harvoin, että kun pakkauksen sisältö loppuu, kestää viikkoja että muistaa uuden ostaa. Näihin tavaroihin kuuluu mm. folio, leivinpaperi ja suodatinpussit. Ja sithän vasta vahvan ja itsenäisen aikuisen itku tuleekin, kun iskee akuutti tarve näille tarvikkeille.

Tällä kertaa kuitenkaan kekseliäisyyteni ja suoranainen nerokkuuteni ei liity näihin edellä mainittuihin asioihin vaan kertakäyttöastioihin. Nuorempana, kun asui vielä vanhempien hyysäävissä helmoissa, sai tuudittautua siihen, että aina oli kaapissa olemassa runsain määrin jos minkäkin sorttisia retkivermeitä. Nykyään kertakäyttöastiahankintojen pääpaino itsellä on vain lähinnä mukeissa ja tuopeissa. Ja rehellisyyden nimissä ei edes niissä, meneehän se skumppa hyvin alas pullonsuustakin ja booliastiassa on syystäkin syvä kauha.

Eräänä syysiltana ystäväni sai toimittaa suurta kunniatehtävää ja hän pääsi ilokseen siis päivittämään pörröisten hiussuortuvieni tyvikasvua. Ystävälläni kuitenkin sen verran kokemusta aiheesta on, että useimmiten kun tämän duunin hänelle nakitan autan eniten olemalla parhaani mukaan paikoillaan ja hiljaa. Ystäväni hoiti näppärästi hommansa, mutta osana suurta suunnitelmaani oli vaalennettuun päähäni roiskia vielä väripaletillinen suoravärejä, jotka piti kokkailla vielä jos jonkin näköisistä purnukoista. Sinänsähän se ei ollut homma eikä mikään, mutta suureksi epäonnekseni huomasin, etteivät äiti ja iskä tähän talouteen ostakaan niitä kertakäyttöastioita ja se mitä tulenpalavasti nyt tarvitsin, oli kertakäyttölusikka.

Tässä kohtaa syttyi jälleen energiansäästölamppu pääni päälle: minähän teen sen lusikan mehupilleistä! Koska kyllä, nuori, kohtuu aikuinen ihminen, muistaa ostaa kaupasta mehupillejä, mutta pystyy porskuttamaan yllättävän pitkään ilman leivinpaperia.

Nappasinpa siis kauniiseen käteeni sakset ja pillin ja kahdella nipsautuksella sain värkättyä itselleni lusikkaa muistuttavan esineen, jolla pystyin oikein mainiosti värejä sekoittamaan ja heittämään nuo kemikaalihämmentimet käytön jälkeen vain suoraan roskikseen.

 Nips numero 1! 
 Tässä sakset ja kaunis käsi 

 Ja nips numero 2! 

 Vähän huijasin. Nipsautusten lisäksi pitää vielä taittaa tuo pilli auki.

 Sananen Biozell INK -suoraväreistä:
 tuo väritön pastellisävyjen tekemiseen tarkoitettu
 Neutral Toner on ihan huijausta.
 Se ei tosiaan sisällä pigmenttiä lainkaan,
 joten on vähän turhan tyyris ei mitenkään erikoiseksi hoitoaineeksi.
 Koittakaapa te muut olla siis vähän viisaampia kuin mitä itse tilipäiväpäissäni oikein olin.

Aivan mielettömän yksinkertainen, mutta uskomattoman kätevä Mirkku-niksi!

Tässä vaiheessa varmastikin joku lukija kokee omakehun tuoksun niin voimakkaaksi, että on keksinyt jo monta luovaa tapaa rakennella itselleen hengityssuojaimia. Itse kuitenkin pidän "oma kehu haisee" -sanontaa enemmän mummuni viisaista sanoista "Kukas sen kissan hännän nostaa ellei kissa itse".

Pannaanko tavarat pieneen purkkiin?

En osaa selittää mihin tässä olen kadonnut viimeisen liian monen kuukauden ajaksi, mutta näin se tuhlaajatyttö tekee paluun jälleen. Kai sitä on vain tullut sokaistuttua uusista ja kimmeltävistä asioista, joten ei ole tarvinut kierrätellä ja tuunailla mitään. Jännä juttu kyllä.

Mutta joka tapauksessa: talvi oli pitkä, kevät oli märkä, kesä kylmä ja tässä sitä nyt ollaan. En tiedä mikä maaginen voima sysäsi nyt tähän ryhtiliikkeeseen, sillä tämän kertainen tuunausjuttuni käsittelee aihetta, minkä ehostamista olen suunnitellut jo pitkään. Meinaan joka kodin synkintä sopukkaa, minkä kaikki tahtovat pitää piilossa ja toivovat, ettei vain vieraiden uteliaisuus veisi voittoa ja avaisi tätä salaisuuksien kammiota. Vessan peilikaappia.

Ja miksi kukaan sitä pitäisikään ihan kuosissaan? Aamulla hampaiden pesun kanssa tulee kumminkin kiire ja ainahan ovet saa laitettua kiinni. Itselläni kyseisessä kaapissa on ollut ponnarit ja pinnit läjässä vanhassa raejuustopurkissa, vanulaput vanhassa topsipurkissa ja topsit itsessään omassa pakkauspahvilaatikossaan. Sisimmässäni asustaa kyllä perfektionisti, mutta se on myös aika ajoin armottoman hidas. Sillä varmaan menikin reipas vuosi, ennen kuin tuli tuohon kaappiin hoidettua järjestystä.

Tässä siis lähtötilanne. Vasemmalla ylhäällä on tämä aiemmin mainittu raejuustopurkki, mistä löytyikin kaikki omistamani tukkasälä ja oikealla alhaalla vanulaput ja topsit. Nyt näitä olisi tarkoitus sijoittaa ohessa oleviin lasipurkkeihin sekä yhteen fetapurkkiin.

Välillä sitä taivastelen itsekin, kuinka potentiaalinen himohamstraaja olenkaan. Kyllähän monikin ihminen säästää lasipurkkeja ihan varmuuden vuoksi, mutta tuo fetapurkki hämmästytti ihan itsenikin, kun sen keittiön kaapista löysin. No mutta onneksi löysin!

  Peilikaappi kuosiin starter pack 

Tähän projektiin löytivät materiaalit onneksi valmiina kaapinkätköistä. Kotikaupunkini askarteluvalikoima on muutenkin kohtuu suppeaksi käynyt Tiimarin siirryttyä ajasta ikuisuuteen, joten luova täytyy olla mikäli joku loppuu kesken. Tässä siis kuumaliiman ja saksien lisäksi helmitarraa, niittinauhaa sekä DC-fixiä.

Helmitarraa ostin oikein hyvää sekametelisoppaa tarjoilevasta Löytötexistä joitakin aikoja sitten. On siis tarra-arkki, missä tarrat ovat puolikkaita helmiä, joita yhdistää silikoninauha.

Niittinauha on myös Löytötexistä ja sen oikeata tarkoitusta en oikeastaan tiedä. Hyvin mahdollista, että sillä kuuluisi paketoida, mutta itse olen sitä tämän projektin lisäksi käyttänyt hyllyn koristeena.

Ja jokainen sosiaalista mediaa käyttävä jonkin sortin
muka-sisustusihminenhän tietää mitä DC-fix on, sitä tuskin tarvitsee sen kummemmin avata. Nämä jämäpalat ovat peräisin Tuurin kyläkaupasta muutaman vuoden takaa ja alkuperäinen käyttökohde oli pakastin.

Purkkien päällystäminen ja koristelu on sinänsä hyvin simppeliä hommaa, mutta muutaman käytännön vinkin tahdon antaa. Älkää säästäkö niitä perkeleen fetapurkkeja ja alkako niitä tuunaamaan. Ylhäältä alas kaventuva purkki ei meinaan muodoltaan ole ihan se helpoin asia päällystää, varsinkin jos päällystysmateriaalissa sattuu olemaan kuvio. Ennen päällystämistä leikkasin ulkonevan yläreunan purkista pois ja käänsin DC-fixiä reunan yli mahdollisten onnettomuuksien minimoimiseksi terävän reunan kanssa. Ja sellainen asia tuli havaittua, että ainakaan noissa helmitarroissa ei liimapinta pitänyt tarpeeksi, joten helmetkin piti kuumaliimata paikoilleen yksi kerrallaan. Niittinauhassa riitti liimaukset vain muutaman sentin välein.

Mutta palovammojen ja kyynelten kautta voittoon! Kyllä, terrorisoin itseäni kuumaliimapistoolilla. Kyllä, sillä samalla askarteluvälineellä mitä lapsetkin osaavat käyttää. Ja kyllä, housuihini jäi myös turhan kiusalliset kuumaliimatahrat.

Mutta oli tässä hommassa vähän onneakin matkassa. Meinaan ei pieneen mieleenikään missään vaiheessa juolahtanut, että olisi olemassa mahdollisuus sille, että nuo purkit voisivat olla liian korkeita peilikaappini hyllyille. Onneksi eivät olleet vaan osasin leikata juuri oikeasta kohtaa. Eli tässä taas pieni vinkki muillekin töhöille: mitatkaa mitä teette. Aina. Ja ikuisesti. Aamen.