Uskallan väittää, että jokaisen naisen unelma on löytää itselleen se täydellinen paikka, missä voi kunnolla ehostautua ja säilyttää kosmetiikkaa.
Pari kesää sitten löysin eräältä Facebook-kirpparilta 70-luvulta peräisin olevan kampauspöydän. Vanhat esineet ovat aina kyllä kiinnostaneet, mutta ennen tätä myynti-ilmoitusta en edes tiennyt tahtovani tällaista pöytää. Pöytä oli jo elämää nähnyt ja kuluneen lakkapinnan sävy lähenteli jotain jännittävää, minkä saattaa löytää kompostista, jonne on pesiintynyt jotain. (Sääli vain, etten enää omista kuvaa lähtökohdasta.) Kaikesta huolimatta olin päättänyt antaa tälle kaverille uuden kodin, joka oli varmasti päässyt aikanaan auttamaan montaa tyttöä saamaan aikaiseksi täydellisen disco-lookin. Oli kuitenkin sanomattakin selvää, että pöydälle pitää tehdä jotain.
En aiemmin juurikaan ollut hionut tai petsannut huonekaluja, joten tämä tuunaus oli aika mielenkiintoinen ja opettavainen kokemus. Hiominen ilman konetta oli aivan kamalaa, hirveää ja turhauttavaa. Lisäksi oman haasteensa petsin kanssa heilumiseen toi onneton keskittymiskyky, tietokone ja puhelin sekä hieman hövelisti suojattu laminaattilattia "Enhän mä nyt kauheesti voi sotkea".. Lopputulos oli kuitenkin parempi kuin hyvä ja jotta retrofiilis säilyisi, päätin jättää alkuperäiset messinkiset vetimet paikoilleen.
Mikään tarina ei kuitenkaan ikinä ole tasaista riemukarkeloa ja juonenkäänteitä pitää aina olla, joten oli tässäkin hommassa omat ongelmansa. Tällä kertaa en tiedä pitäisikö syyttää silloista piiloblondiutta vai naisenlogiikkaa, mutta jotain todella typerää päässäni liikkui. Tai oikeastaan kaikki mahdolliset liikkuvat osat jätti liikkumatta.
(Ja tiedän tuon kommentin olevan seksistinen, sovinistinen ja skandinaavista hiusväriä halveeraava, mutta totuus on se, että näin se vaan kuulostaa paljon paremmalta. Ja kohta kuulette, että myös totuudenmukaiselta.)
(Ja tiedän tuon kommentin olevan seksistinen, sovinistinen ja skandinaavista hiusväriä halveeraava, mutta totuus on se, että näin se vaan kuulostaa paljon paremmalta. Ja kohta kuulette, että myös totuudenmukaiselta.)
Pöydän peilit ovat siis kiinni reunoistaan pienillä metallikiinnikkeillä, jotka ovat kiinni puisessa taustassa pienillä nauloilla. Yksi näistä kiinnikkeistä oli hieman irrallaan ja pakkohan se oli korjata. Vasaralla. Jolla voi kopauttaa peilin reunaa. Joka on lasia.
Tämä on ollut yksiä elämäni hienoimpia hetkiä, sillä tämä aivopieru sai ymmärtämään sen, että tällä järjen juoksulla en voi olla kuin kiitollinen siitä, että olen edes elossa ja etten ole ammatiltani esim. sähköasentaja tai pomminpurkaja. Ikävän särönhän tuo peiliin jätti, mutta onneksi sen on saanut kätkettyä koruilla. Ja kummasti laittaa aina hymyilemään kun sen muistaa!
Seuraava probleema olikin, mistä löytäisin pöytään sopivan tuolin. Retropöytään ei tietenkään sopisi mikään parin kympin tietokonetuoli Jyskistä, joten täydellistä tuolia odotellessa väliaikaiseksi jakkaraksi päätyi yksi ruokapöydän tuoleistani. Tämä varavaihtoehto sai toimittaakin virkaansa pitkään, sillä mistään ei löytynyt tuolia minkä halusin. Eikä tietystikään siihen hintaan kuin halusin.
Viime joulu sai kuitenkin tämän tytön uskomaan entistä vahvemmin joulun ihmeisiin. Siskoni miehensä kanssa antoivat joululahjana minulle jätesäkillisen blingiä, överiä ja swägiä. Aivan täydellistä! Tämä täydellinen parivaljakko oli jostain spotannut vanhan toimistotuolin, jonka päättivät maalata ja verhoilla "ihan Miran näköiseksi". Ja aivan mahtavasti siinä onnistuivatkin!
Tämä nurkkaus tässä kodissa on juurikin se kuuluisa kodin sydän. Ja omaa pussiani keventänyt yhteensä ehkä 40 euroa. On se elämä vaan kallista!
