Mitäs tilkun jälkeen?

Se tunne, kun pitkän uurastuksen jälkeen elämä näyttää vihreää valoa ja huomaat, että perkele I DID IT ja olo on kuin olympiavoittajalla. Ja ai että voittajan on helppo hymyillä. Tai no ei ehkä voittajan, mutta maaliinpääsijän. Tai oikeastaan ei maaliinpääsijänkään vaan sen, joka saa palkinnon siitä hyvästä, että edes osallistui.

Tästä tämän projektin starttauksesta on meinaan valehtelematta aikaa pari vuotta. Kadehdin ihan hirveästi ihmisiä, jotka ovat hyviä käsitöissä, varsinkin kutomisessa (vai onko se oikeasti neulomista?) ja virkkaamisessa. Juuri näitä ihmisiä, jotka huomaavat että kappas, illat ovat pimenneet, joten teenpä tässä joutessani sata paria villasukkia, kolmetuhatta tumppua ja muutamat matot. Kateus näitä ihmisiä kohtaan on niin suuri, että yritän joka syksy ja talvi päästä tähän Martta-sielujen sisarkuntaan mukaan. Aina iltojen pimetessä kaivan kutimet esille ja aloitan väsäämään milloin mitäkin, mutta koskaan ei niistä valmiita ehdi tulemaan ennen hermojen ja mielenkiinnon menetystä.

Mutta sitten keksin aloittaa projektin, johon voisi keskittyminen riittää. (Niinkin hyvin näemmä, että tähän meni vain usemapi vuosi aikaa.) Aloin siis kutomaan tilkkuja. Ihan pelkkää oikeinneulosta edestakaisin. Simppeleitä erivärisiä tilkkuja jämälangoista ja päätin niistä tehdä tilkkutorkkupeiton. Kun olin pienen kasan tilkkusia saanut väsättyä, aloin mallailemaan, että kuinkahan paljon näitä tarvittaisiin mukavan kokoiseen peittoon. Ja se määrä oli aivan jumalattomasti. No sittenhän keksin, että jätän jokatoisen tilkun paikan tyhjäksi. Mutta hetken päästä valkeni, että about 5x5cm tilkuilla sellaisesta peitosta ei kovin kaunista tai ainakaan pitkäikäistä tulisi. Tunnen itseni sen verran hyvin, että heti ensimmäisellä käyttökerralla olisin aivan varmasti yrittänyt tunkea vahingossa jalkaa jostain reiästä läpi ja siinä olisi sitten se peitto ollut.

Tänä syksynä tapojeni mukaisesti kaivoin tilkkukasan esille ja päätin, että nyt tänä vuonna tästä tulee valmista. Raahasin lankojani ja puikkojani ja valmiita tilkkujakin mukanani paikasta toiseen, että varmasti sopivan hetken tullen voin kaivaa vermeet esille ja alkaa loihtimaan suomalaista käsityötä. Kannettuani useamman viikon kapsäkkiäni ja kutoessani jokaisessa mahdollisessa välissä, oivalsin että tässäkään hommassa ei se työ tekemällä vaan lopu. Tilkkupeitostani olisi korkeintaan kynnysmatoksi. Ja sen verran päättäväisyyttä itsestäni löytyi, etten aikonut jättää peittoa kynnysmatoksi vaan uhrauduin itse jäämään oman kärsimättömyyteni kuraisten kenkien pyyhintäalustaksi. Se on hätä, ja malttamattomuus, kun keinot keksii. Joten luovasti päätin tehdä näistä tilkuista peiton sijasta tyynyn.

Näin jälkikäteen ajateltuna, koko homma oli vähän turhan suuri koevedos tilkkuilu-uraani ajatellen. Tilkkujen yhdistämiseen fiksuna tyttönä käytin tilkkujen kulmiin jääneitä häntiä, mutta koska eiväthän nuo hännät piisaisi jokaiselle neljälle sivulle, aloin yhdistelemään palasia tässä järjettömässä palapelissä milloin milläkin langalla. Useimmiten liian paksulla. Ja mustalla. Enhän minä tässä vaiheessa ajatellut sen haittaavan, halusinhan kuitenkin tehdä siistit saumat sitten jälkikäteen. Ja mitä näihin raakilesaumauksiin tulee, olisi saattanut olla viisasta pitää silmällä mille puolelle sauma oikein tulisi esille, koska nyt sain työhöni vain kaksi nurjaa puolta.

Oikeita saumoja tehdessä aiheutti oma kovapäisyyteni vähän turhan paljon hallaa. "Minä itse", "En mä apua tarvi" ja "En todellakaan Googlaa" kostautuivat karvaasti mikäli v*tutuskäyriin on uskominen. Mielessäni oli selkeä visio, että tilkkujen saumat teen valkoisella villalangalla. Mutta ei vaan sitten niin mitään hajua että miten. Tilkkurättini sai kokea kunnon tamppauksen erilaisia saumausmenetelmiä kokeillessa, mutta jokainen niistä oli edellistä ruokottomamman näköinen. Ajattelin jo jättäväni koko saumaushomman tekemättä ja selittäisin kaikille tutuille tyynyn surkuhupaisan ulkomuodon sillä, että olisin tuon tyynyn pirulaisen tehnyt lapsena.

Mutta luojalle kiitos mummoista ja heidän käsityöskilleistään! Eräänä kauniina lauantaisena aamuna satuin olemaan töissä, palvelutalossa, ja spottasin eräällä muorilla kudotun tilkkupeiton. Pääsin ihan ajatuksen kanssa sitä syynäämään ja huomasin, että mitkä kaikki mahdolliset virheet itse olin tehnyt. Mutta tärkeimpänä huomiona, ymmärsin nyt kuinka saumat kuuluisi tehdä. Ja sehän oli idioottimaisen helppoa. Tavallisia kiinteitä silmukoita vain peiton läpi. Oikein ärsytti tämä yksinkertaisuus.

 Toivon sanan "kiinteä silmukka" olevan oikea,
 ei tuo virkkuusanasto ole oikein hallussa. 

Loppu hyvin ja melkein kaikki hyvin! Paksut mustat harsimiseni näkyvät paikoittain päällyssaumoista huolimatta, eivätkä tilkut oikeastaan edes olleetkaan kaikki saman kokoisia ja saumat ovat paikoittain kireämmät kuin toisaalla. Miedolla lämmöllä kun silitti, sai vähän edes armoa. Siltikään minä en tästä lannistu! Tyyny on edelleen lapsentekeleen näköinen, mutta hitto vie ihan itse tekemä! Aivan alusta loppuun! Ilman neuvoja! Ja aivan kohtuuttoman kauan. Mitähän sitä nyt pitää sitten alkaa talvisin tekemään?

 No tilkkuaks tässä